Kun ruoka, herkut tai napostelu alkaa vetää kuin magneetti

Kun herkut vetää kuin magneetti, minä haen koiran, en herkkukätköä

On hetkiä, kun keittiö kutsuu aivan kuin se osaisi minun nimen. Ei edes nälkää, vaan se tietty “tekisi mieli jotain”. Paperin rapina, kaapin kahva, suklaalevyn lupaus. Ja siinä se on: magneetti, joka vetää minut kohti napostelua vaikka järki istuisi sohvalla ja huutaisi käsi ojossa “älä mene”.

Ja totta kai koira tietää. Se tietää jo siitä tavasta, miten minä nousen. Ei tarvitse sanoa mitään, kun tassut ovat jo liikkeellä ja nenä ilmassa. Koiralla on sellainen taito, että se ei selitä, se vain on. Ja joskus juuri se riittää katkaisemaan sen automaattisen “avaan kaapin ja toivon että olo muuttuu” -ketjun.

Tässä on meidän arjen harjoitus. Ei mikään projekti. Ei mikään “nyt minä olen parempi ihminen”. Vain tiimiteko, joka palauttaa ohjat minulle.

Harjoitus: “Magneetin katkaisu, koiran kautta”
Kun huomaan, että tekisi mieli napostella, teen ensin yhden asian: kutsun koiran lähelle. En siksi, että koira “estää” minua, vaan siksi, että koira näyttää minulle totuuden nopeammin kuin mikään ajatus. Jos minä olen levoton, se näkyy heti.

Sitten minä vaihdan kohtaa. En pysy siinä samassa paikassa missä magneetti huutaa. Siirryn esimerkiksi tiskipöydän ääreen tai ikkunan luo. Pieni siirtymä riittää. Koirakin seuraa ja se jo itsessään muuttaa tunnelmaa: “Ai, suunnitelma vaihtui.”

Seuraavaksi teen kaksi merkkiä, yhden itselle ja yhden koiralle.

Minun merkki: avaan suun ihan vähän ja annan leuan pehmetä. Se on pieni juttu, mutta se muuttaa heti sen sisäisen purennan, jolla yritän hallita kaikkea. Jos leuka on pehmeä, minun on vaikeampi jatkaa autopilotilla.

Koiran merkki: etsin siitä yhden merkin, joka kertoo mihin suuntaan ollaan menossa. Huokaiseeko se? Nuuhkiiko rauhassa? Asettuuko paino alas? Vai poukkoileeko se ja alkaa kerätä kierroksia? Koiran “merkki” on minun peilini ilman draamaa.

Sitten teen koiralle yhden pienen tehtävän, joka ei liity herkkuun ollenkaan. Esimerkiksi: “etsi” ja heitän yhden sen oman nappulan tai lelun toiseen huoneeseen, tai pyydän sen mukaan eteiseen hetkeksi ja takaisin. Tarkoitus ei ole väsyttää koiraa tai tehdä temppuja. Tarkoitus on vaihtaa meidän yhteinen rytmi. Kun rytmi vaihtuu, magneetti heikkenee.

Ja nyt tulee tärkein kohta: minä päätän vasta tämän jälkeen, mitä teen itselleni.

Jos olo pehmenee edes vähän, teen itselleni jonkun “oikean tarpeen” liikkeen. Juon vettä. Syön jotain joka oikeasti ruokkii eikä vain lupaa. Tai teen päätöksen, että syön herkun, mutta istuen, rauhassa, ilman että se tapahtuu huomaamatta keittiön valossa kuin salaisena operaationa.

Jos olo ei pehmene, sekin on tieto. Silloin kyse ei ole herkusta. Silloin minä en tarvitse lisää makua, vaan lisää tilaa. Silloin teen saman harjoituksen uudestaan myöhemmin, tai menen koiran kanssa ulos, vaikka ihan vain pihalle. Ei siksi että “pitäisi”, vaan siksi että sisäinen magneetti on usein vain merkki siitä, että päässä on liikaa.

Tässä harjoituksessa parasta on se, ettei koiraa tarvitse opettaa tekemään mitään erityistä. Sen ei tarvitse “hengittää kanssani” tai olla täydellinen zen-mestari. Se riittää, että se on koira. Ja minä suostun olemaan ihminen, joka muistaa: minä voin valita.

Hyvinvoinnin gurut kotitemppelissä. Ei sertifikaattia. Lopputulos on taattu.